.

.

torstai 30. tammikuuta 2014

Torstaivuodatus

Olen väsynyt ja nuutunut. Luulen, että yksi suurimpia syitä on tämä loppumattomalta tuntuva talvi ja matematiikka. Se, kun "pakosta" joutuu tekemään jotain sellaista, mikä on oikeasti viimeinen asia mitä haluaisi tehdä. Numerot. Matematiikka. Verot. Laskut. Tehtävät. Numerot. Yhtälöt. Numerot. Säännöt. En voi sietää sitä, ne numerot ei ole mulle mitään, en näe niissä mitään, en saa mitään kiksejä siitä, että ratkaisen tehtävän. Verenpaineeni alkaa kohota ja veri kohista korvissa, kun näen numeroita ja kirjaimia sekaisin. Minulla ei ole minkäänlaista matemaattista ajattelukykyä, en osaa enkä ole koskaan osannut. Yrittämisestä se ei ole kiinni, koska kävin hampaat irvessä kaksi kurssia pitkää matikkaa lukiossa saaden niistä ihan kohtuulliset numerotkin. Kolmas kurssi oli liikaa, eikä yrittäminen enää auttanut. Minulle ei koskaan ole tuottanut ongelmia tuottaa puhetta tai tekstiä tai konkreettisen työn tuottamaa tulosta, mutta tämä matematiikka. ÄH. Toissapäivänä tein kaksi tuntia matikan kotitehtäviä, itkien. Tuntui niin toivottomalta ja ahdistavalta. Tiedän, että jos en selviä näistä ammattikorkeakoulun pakollisista matikan kursseista, en valmistu. Se on juuri niin yksinkertaista. Tehtävät eivät ole mitään palikkamatikkaa, ei edes niille jotka sitä on opiskelemalla opiskelleet. Miten minun sitten pitäisi selvitä? Mitä jos en vain osaa, vaikka kuinka yritän? Tämä koko matikka tuntuu ottaneen vallan tästä tämänhetkisestä hullunmyllyarjesta. Kun on tullut lupauduttua ja lähdettyä siihen tähän ja tuohon, pitäisi tehdä hirveä pino tehtäviä ja raportteja kouluun, pitäisi jaksaa käydä töissä, pitäisi jaksaa huolehtia kodista, pitäisi nähdä ystäviä, pitäisi kuntoilla, pitäisi jaksaa huolehtia itsestään ja elämänkumppaneistaan. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Milloin tästä tuli tällaista? Milloin minusta tuli tällainen pinnallinen suorittaja? Onko tämä ohimenevää? En minä tällaista halua. Kaikkein hulluimmalta tuntuu, että eihän minulla edes ole mitään todellisia ongelmia. Ihan kuin minun pitäisi kuulua kategoriaan "onnelliset ja tasapainoiset ihmiset". Todellisuudessahan kuulun kategoriaan "kieroutuneet ja pimeäsieluiset kummajaiset". Se on mun kategoria. Ehkä haluaisin vain selvitä tästä talvesta, saada kasaan mojovan pinon opintopisteitä, selvitä arjesta ja laskuista, pysyä järjissäni, valmistua joskus. Ehkä minun täytyisi vaan tyytyä olemaan kieroutunut, pimeäsieluinen kummajainen ja lakata yrittämästä liikaa? Toisaalta, ei ne opintopisteet kotona makaamalla tule, eikä äiti niitä laskuja ja vuokraa maksa. Enkä minä ilman sitä matikan läpäisyä nyt vaan selviä tästä koulusta. En vaikka kuinka pimeäsieluinen kummajainen olisin. Eli ei kai tässä auta muu kuin nostaa leuka ylös, ja uskoa siihen että vielä se kesä tulee ja vielä tämä opiskelu ja arkikin maistuu makealta. Nyt olisi edes pieni loma tai hengähdystauko paikallaan, tai jokin tajunnanräjäyttävä stressinlaukaisija. Yksi makea juttu olisi päästä kiitämään kuin tuuli, kuten tässä kuvassa vuonna 2004. Anteeksi sinulle, joka luit tämän ja jouduit rasittavan ja typerän vuodatukseni kohteeksi. Kyllä tämä sanojen sylkiminen vaan jotenkin auttaa.









 

 
 
 
 
 


maanantai 27. tammikuuta 2014

Miksi, oi miksi?

Tällä hetkellä mietin seuraavia asioita:

Miksi aamuisin on sitä suurempi nälkä, mitä enemmän illalla syö? Jos ei syö illalla, miksi aamullakaan ei ole nälkä? Kävimme eilen illallistamassa Höyhtyän paikallisessa, ja söin ehkä elämäni parhaimman Göremezonen. Sen nimi oli "Poro", mutta otin sen ilman poroa. Illalla oli ähky, aamulla karmiva nälkä. Ja tämähän toistuu aina. Mutta miksi?

Miksi Thaimaassa lomailleiden mielestä on siistiä ottaa kuvia, joissa he poseeraavat huumattujen/rauhoitettujen tiikereiden kanssa? Jos kuvan katsoja tietää, että tiikeri on huumattu/rauhoitettu (tämä lienee poikkeuksetta totta, koska muutenhan se tiikeri olisi jo ehtinyt syödä häkkiin menneen ihmisen), niin mitä järkeä siinä on? Vieläpä, kun moinen turistien rahojen vuoksi tehty toimenpide on jo itsessään sellainen asia, etten itse ainakaan koskaan haluaisi myöntää tukevani moista hullua bisnestä. Ehkä se on joidenkin mielestä coolia, kun kaveri poseeraa tiikerin kanssa. Minun tekisi vain mieli kirjoittaa "IDIOOTTI". Niin, olen kuitenkin oppinut sen, että kaikkia ei vain voi aina ymmärtää. Ymmärtäisipä edes itseään. Ihmismieli on monimutkainen.

Miksi kahdeksasta neljään-ihmiset menevät aamuisin kaupunkiin töihin omilla autoillaan, jos he tietävät että aamuruuhka on täysin väistämättömissä? (Nyt etelän ihmiset varmaan miettivät kuten minä ennen, että "eihän Lapissa ole ruuhkia". Mutta kyllä, Oulussa on ruuhkia. Aamukahdeksalta ja iltapäiväneljältä. Eikä Oulu ole vielä Lappia nähnytkään.) Autoilu on hiton kallista, ja matka taittuu osassa kaupunkia niin hitaasti, että polkupyöräilijätkin pyyhkäisevät ohi. Esimerkiksi Poikkimaantiellä autot ovat pysähdyksissä neljästä puoli viiteen, koska moottoritien liittymä vetää niin hitaasti. Eniten ihmetyttää suurkaupungit, joissa kulkee metrot; niillä pääsee saman matkan kymmeneen kertaan edestakaisin siinä ajassa, kun itse jumittaa helvetinmoisessa kilometrien pituisessa ruuhkajonossa. Itse olen tätä Tukholmassa joutunut todistamaan, ja mielestäni se oli jotain käsittämätöntä. Jos on käytettävissä nopeammat vaihtoehdot, eli pyörä ja bussi, niin mitä järkeä on lähteä taittamaan parin kilometrin matkaa puoleksi tunniksi? Onko coolia ajaa aamulla omalla autolla töihin, kuunnella Radio Novaa ja juoda lattea? Vai mikä tämä juttu oikein on?

Miksi kaikki on helppoa sen jälkeen, kun vain aloittaa? Miksi se aloittaminen on niin vaikeaa? Esimerkiksi siivous saattaa olla mielessä useamman päivän, eikä sitä vaan saa aloitettua. Ajatus siivoamisesta ahdistaa, mutta lika ahdistaa vielä enemmän. Sitten kun projektin vihdoin saa aloitettua, on siivous yhtäkkiä helppoa ja hauskaa, ja into kasvaa siivotessa. Monesti tulee tehtyä paljon muutakin, kuin mitä oli edes aikonut. Sama homma on koulutöiden kanssa. Tulin tänään koululle töiden välissä vartavasten tekemään koulutehtäviä, mutta mitä minä teen? Kirjoitan viestinnän kirjoitelman sijasta blogia. Se tuntuu olevan monessa asiassa kiinni itsekurista, pitäisi vain aina saada aloitus tehtyä, niin kaikki sujuisi helposti. Sen sijaan teen kaiken mahdollisimman vaikeaksi, tiedän että aikani loppuu kohta enkä ole ole saanut juuri mitään aikaiseksi. Siirrän urakkaa, vaikka itselleni helpointa olisi vain nyt tehdä se alta pois. Oi motivaatio, missä olet?

Ei, nyt minä ryhdistäydyn ja teen hommani. Liitin tähän kuvamateriaalia kertomaan kaiken oleellisen viikonlopusta.





perjantai 24. tammikuuta 2014

Sitruuna-mangojuustokakku

























Leipasin kokeellisen liivatteettoman sitruunalla ja mangolla höystetyn juustokakun. Maistuu aivan varmasti paremmalta ilman jänneaivolimakalvonahka-seosta.

Ohje tulee tässä:

Pohja:
150 g Digestive-keksejä
75 g Oivariini juoksevaa

Täyte:
2,5 dl kuohukermaa
350 g Philadelphia-tuorejuustoa
3 rkl sitruunamehua
1 dl tomusokeria
3 rkl vaniliinisokeria

Päälle:
2 prk mangososetta
sitruuna

Kaikessa helppoudessaan keksit muussataan ja sekoitellaan rasvaan. Taikina taputellaan vuoan pohjalle. Kerma vatkataan löysäksi ja sekoitetaan muihin täyteaineisiin. Täyte levitetään pohjan päälle vuokaan. Koko komeus laitetaan hyytymään jääkaappiin, jonka jälkeen kakku päällystetään mangososeella ja sitruunalla, ja laitetaan takaisin jääkaappiin hyytymään. Uuniahan tähän ei siis tarvittu.

Unohtakaa se pahuksen liivate, sillä ei tee yhtään mitään! Se on sitäpaitsi aivan käsittämätöntä paskaa.

Tässä tulee vielä päivän sydänkuva. Koska kissat on paksuja ja ihania ja näyttää ihan sydämeltä.



torstai 23. tammikuuta 2014

12 grammaa

Tänään opiskelimme jälleen mikrobiologiaa. Tutkimme Oulun vesijohtovettä ja jätevettä. Löysimme jätevedestä monenmoista mönkijää; matoja, koppakuoriaisia ja toukkia. Tässäpä mikroskopointinäytekuvia todisteeksi. Tällaisia lieroja sitä meidänkin viemäreissä vaeltaa, osalla myös omassa suolistossa. Hehheh. Myös vesijohtovedestä löytyi haitallisia bakteereja, kuten e.colia, vesi tosin oli seissyttä ja bakteereja näkyi pieninä määrinä. Tästä kuva oikealla ylhäällä, bakteerit näkyy vaaleanpunaiseksi värjäytyneinä.

Sain myös vastauksen kauan mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen; jos kerran on todistettu, että ihmisen painosta katoaa kuolinhetkellä 12 grammaa, niin mitä se on mikä katoaa? Sielu? Painaako sielu 12 grammaa? Oikea vastaus on se, että pakeneva kaasu painaa noin 12 grammaa. Se on laskettavissa jollain nerojen yhtälöllä, jota en osaa tähän esittää. Enhän edes oikein käsittänyt, että ilmakin painaa. No, ne on ne nerot ihan erikseen. Minä en pidä numeroista, pidän kirjaimista. Sanoista.

Juuri tällä hetkellä olen matkalla synnyinseudulleni Pyhäjärvelle. Istun vanhassa kolisevassa junassa, pidän tästä tunnelmasta. Mieleen tulee lapsuuden kesäreissut, isän kanssa Ylihärmään. Minulla on aamulla työhaastattelu hakemaani harjoittelu-/kesätyöpaikkaan synnyinpitäjäni naapuripaikassa. Hieman jännittää. Jännittää myös se, miten elämäni rakkaudet pärjäävät keskenään Hintankujalla.

Toivoisin edes pientä pilkahdusta keväästä. Tämä keskitalvi Suomessa on jotain aivan käsittämättömän synkkää ja masentavaa. Mutta siellä se kesä on, jossain. Se on aina ennenkin saapunut.

Toivonpilkahduksia torstaihinne, toverit!

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Sika.


















Löysin tänään sivuston, joka sai minut kyyneliin. Sivu kertoo Esteristä, joka ostettiin perheeseen minipossuna. Esteristä kuitenkin kasvoi parisataakiloinen lihasika - hän sai kuitenkin jäädä asumaan perheensä luo. Esterillä on melkein 50 000 tykkääjää, hän on kotimaassaan Kanadassa jo julkkis. Hän teki perheestään vegaanin, ja kertoo nykyään kaikille olevansa elävä, rakastava ja tunteva olento - ei tuote tai pala lihaa. Ehkä Esteri ja me kaikki muut melkein 50 000 tykkääjää voidaan omalta osaltamme koittaa lopettaa tehotuotanto (tai ainakin vastustaa sitä viimeiseen asti).

www.facebook.com/estherthewonderpig

Sikaihanaa keskiviikkoa, toverit!


Kasvisnuudeliwokkia, kirjoja, kirppari, koirapuisto ja kaveri.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Hyvää iltaa.

Minulla on kova kirjoitusvimma. Minulla on myös viidenkymmenen euron tietokone, jonka ostin vuosi sitten hämärän oloiselta pojalta Kaijonharjusta. Siispä on aikani heittää blogineitsyyteni menemään.

Minulla ei tosiaan ole aina järkeviä asioita sanottavanani. Tärkeintä kai on sanoa, jos jotain sanottavaa on. Tulen todennäköisesti kirjoittamaan asioista, joista jotain tiedän ja asioista, jotka minua kiinnostavat.

 Suurinta elämässäni ovat parhaat ystäväni, rakkaimmat olentoni Tahvo ja Tuutikki. He ovat hupsunnäköisiä luppakorvaisia kaveruksia, jotka ovat valtavan suuri osa elämääni ja merkittävin onnentuojani.

Pidän raviurheilusta. Se on harrastukseni ja ammattini, jota olen harjoittanut kolmessa maassa viiden vuoden ajan. Se elämä on takanapäin ainakin toistaiseksi, muistoksi sain ruttuiset kämmenet, vinon ryhdin ja elämäni hienoimmat muistot. Vielä minusta ravivalmentaja tulee, sitten kun on korkeakoulututkinto ja tontti järven rannalta.Ja maasturi.

Pidän myös musiikista. Ihan kaikenlaisesta musiikista aina klassisesta rockiin (paitsi rap ja kaikenlainen valtavirtahuttu on kyllä laskettava ulos tästä). Olen käynyt musiikkiopiston viulu ykkösaineenani, ja vuosien jälkeen olen yrittänyt viritellä vanhan August Geipelini takaisin soimaan. Vaikeaa se on, mutta yritys on kova. Vielä minä sen teen. Toki tähän musiikkikategoriaan on laskettava myös duettoyhtyeemme Parittapiiri, joka koostuu minusta ja parhaasta ystävästäni Raisasta. Nykyään, kun elämä on vienyt meidät hyvin kauas toisistamme, Parittapiiri esiintyy enää kaksi kertaa vuodessa Pyhäjärven Salakapakassa. Biisinä on poikkeuksetta Celine Dionin "My heart will go on". Kyllä. Ihan oikeasti.

Minua on purrut jokin kodinhengetär-kärpänen. Lempipuuhaani on nykyään käsityöt, leipominen, ruuanlaitto, kirpparit ja puutarhanhoito. Päivän pidentyessä aion perustaa mökkiini yrttiviljelmän; basilikaa, herneitä ynnä muuta sellaista. Myös kasvihuone olisi haaveena ensi kesäksi. Niin, asun tosiaan vähän erikoisessa kolmikerroksisessa mökissä. Alakerta koostuu pienestä työtilasta, kylppäristä ja saunasta. Keskikerroksessa on olohuone ja keittiö, yläkerrassa taas makuuhuone. Rakastan mökkiäni, enkä luopuisi tästä mistään hinnasta. Odotan kesää, että voin istuttaa kukkia ja laittaa puutarhaa, laittaa ulkokalusteet ja grillit tulille ja kutsua vieraita viettämään kesäiltaa. Myös joen sulamista ja matonpesua odotan erityisellä innolla.

Mitähän vielä? Nyt kun vauhtiin pääsin, niin pitäisikö tässä sitten kertoa koko elämäntarina? Kelle minä tätä edes kerron? No, kerrotaan vielä opiskelukategoria, ja sitten saa riittää. Opiskelen Oulun ammattikorkeakoulussa luonnonvara-alaa. Toivoisin päätyväni opettajakorkeakoulun kautta hevostalouden opettajaksi. Myös ympäristöasiat kiinnostavat kovasti, olenkin painottanut opintoni niihin. Töitäkin on. Paljon. Välillä liikaa, mutta pidän tämänhetkisestä työstäni henkilökohtaisena avustajana todella paljon.

Tässä oli aikamoinen tietopaketti Ainon elämästä. Näin siinä käy, kun antaa sormien villiintyä. Lupaan kirjoittaa jotain hieman järkevämpää ja kiinnostavampaa ensi kerralla. Tässä vielä Siaa tiistai-illan tunnelmaan.