.

.

torstai 22. toukokuuta 2014

Onni, Jeesus ja niiden kaverit

Onni. Toisinaan luulen löytäneeni sen, toisinaan epäilen vahvasti sen olemassaoloa. Jeesus ei koskaan ole tuonut minulle onnea, ei myöskään Allah tai Vishnu. Usko kylläkin on tuonut, nimittäin usko itseeni, usko ihmiseen ja usko siihen että hyvä voittaa, rakkaus voittaa. Minun uskoni on ollut todella koetuksella menneinä aikoina. Minusta on tuntunut, että koko sana "onni" on täyttä paskaa ja että minä en jaksa enkä pysty, ihminen on paska ja rakkaus ei voita. Miten joku voi olla onnellinen tällaisessa maailmassa, jota johtaa kapitalistit ja raha määrittelee ihmisen arvon? Maailmassa, jossa ihmiset kuolevat ja kärsivät uskonsa takia tai sen takia, että ovat syntyneet jonkun määritelmän mukaan väärän väriseksi tai väärään sukupuoleen? Ja entäs ne nälkään nääntyvät ihmiset, jotka iloitsevat desistä riisiä sillä aikaa kun me länsimaalaiset hirviöt käymme onnellisuuskursseilla ja kauneusleikkauksissa? Ja entäs se tieto niistä maailman miljardeista tuotantoeläimistä, jotka maailman johtaja ihminen on ottanut tuotantovälineikseen, koneikseen tuottamaan lihaa ja maitoa, lisää, lisää, lisää. Nuo elävät olennot, jotka tuntevat kipua, ahdistusta ja tuskaa aivan kuten me maailman viisaimmat olennot, ihmisetkin. Koska olemme viisainta mitä evoluutio on tuottanut, voimme kaikilla oikeuksilla ja täysin surutta ottaa kaiken irti muista elollisista olennoista huolimatta siitä tuskasta, mitä se niille muille aiheuttaa. Miten joku VOI olla onnellinen tällaisessa maailmassa? Miten joku VOI olla ajattelematta niitä asioita? Miten joku VOI olla tuntematta itseään tekopyhäksi? Pitäisikö sitä alkaa uskovaiseksi ja käydä joka sunnuntai ehtoollisella pyytämässä anteeksi kaikkea ja sen jälkeen jatkaa sikailuaan? Lahjoittaa kaksi euroa kiertävään lippaaseen ja tuntea, että on tehnyt osansa?

Kyllä minä mieluummin pyrin omilla toimillani tekemään osani, anteeksiantoa en ole vailla. Ei se ketään auta tai hyödytä. Minua ei ohjaa Jeesus, raamattu tai kymmenen käskyä, vaan oma moraalini ja omatuntoni. Olen päätynyt siihen lopputulokseen, että olen lähimpänä käsitettä "onni", kun tunnen tehneeni parhaani, tehnyt viisaita "äänestyspäätöksiä" kaupassa, tutkinut ja ottanut selvää ja välttänyt tukemasta kaikkea sitä, mikä on joltakin toiselta pois. Nämä toimet eivät silti tee minusta hyvää ihmistä, hiilijalanjälkeni on massiivinen, olen silti länsimaalainen hirviö. Pihallani ei ole edes jätteidenkierrätysastioita.

Olen lukenut tutkimuksista, joiden mukaan ihminen pystyy sysäämään ikävät asiat ja tiedot johonkin aivojen perukkaan. Kaikki me tiedämme, että maailma on ihan hirveä paikka, mutta pystymme silti aika ajoin nauttimaan elämästä ja tuntemaan onnea. Eihän se onnistuisi, jos mielessämme olisi koko ajan lapsityöläiset ja nälkään nääntyvät ihmiset. Olen yrittänyt viime aikoina ajatella asiaa siltä kantilta, että koska olen onnekas ja syntynyt Suomeen, olen aina saanut hyvää ruokaa, hyvän kodin, vaatteet, koulutuksen ja kaiken, mistä moni ikäiseni vain haaveilee, on minun pakko tuntea siitä kiitollisuutta ja onnea. Olen ikään kuin yrittänyt antaa itselleni luvan olla onnellinen. Typerältähän se kuulostaa, tiedän. Mutta jos alkaa vähän suhteuttaa omia "ongelmiaan" todellisiin ongelmiin, ovat ne naurettavia. Kuvitelkaa, olin tänä aamuna hetken huonolla tuulella irtoilevien ripsieni takia. Jumalauta, ripsien.

Tässä pienessä Euroopan maassa lähellä pohjoisnapaa, on pieni kaupunki nimeltään Oulu. Siinä parinsadantuhannen ihmisen kaupungissa on pieni asuinalue, Hintta, jonka pienellä kadulla on pieni valkoinen mökki, jossa asuu tyttö ja kaksi kummallista koiraa. He ovat vain promillen osasia tästä maailmasta, mutta eivätkö he voisi olla onnellisia, jos he siihen kykenisivät?

Niin, en tiedä miksi se onnellisuus on niin vaikeaa. Miksi se tuntuu niin hirveän vaikealta antaa itselleen lupa siihen. Se tuntuu jotenkin niin tekopyhältä ja samaan aikaan pelkää sitä rysähdystä, joka tapahtuu kun putoaa pilvistä takaisin maanpinnalle. Mutta sellaista se elämä on, ei sitä voi alkaa pelkäämään. Ei kaikkia maailman huolia voi alkaa kantaa omilla hartioilla. Tärkeintä on tiedostaa ne ja olla kiinnostunut, tehdä sen verran kuin se yksi promillen osanen Hintankujalla voi. Sekin on tärkeää. Se on todellisuutta, ei se että käy joka sunnuntai ehtoollisella polvistumassa papin eteen ja pyytämässä anteeksi. Minä pyydän nyt anteeksi, jos loukkaan jotakuta uskontovastaisilla sanomisillani. Se ei vain ole minun todellisuuttani eikä maailmaani, minä näen uskonnon asiana, jonka vuoksi on eniten sodittu maailmassa ja jonka vuoksi maailmassa on ollut ja on valtavasti vääryyttä, kuolemaa ja kärsimystä. Se on todellisuus, jossa minä elän. Kunnioitan myös niitä todellisuuksia, joissa jumala määrää, mutta minä henkilökohtaisesti koen omaksi määrääväksi elimekseni aivoni ja moraalini.

Kiitos ja anteeksi. Tämä oli minun torstaivuodatukseni. Ollaanhan kaikki onnellisia tavallamme, jooko?

Tässä vielä kappale, jota suosittelen kaikkien korville.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti